Olen edelleen ihan mykistynyt tästä lumesta. Niin kaunista, niin hiljaista. Lapset ovat innoissaan. Aikuisina ne muistelee lapsuutensa lumisia talvia, että kyllä vaan silloin oli lunta kun minä olin pieni...
Tänään pitkästä aikaa vauva nukkui sillä lailla, että pääsin hakemaan pojan tarhasta. Hoitaja kertoi pojan ihailleen tarhan ulkopuolella ollutta lumipaakkua. Isoa sellaista! Aina välillä poikanen oli käynyt kurkkaamassa, onko hänen lumipaakkunsa vielä tallella. Sen, jonka hän aikoi pyörittää kotiin mukaan. Hoitaja oli sanonut, että jos isi tulee hakemaan, ehkä isi jaksaa kantaa sitä paakkua, ettei nyt sentään pyörittämään tarvitse ruveta. ...ja sitten, juuri tänään, tulikin äiti hakemaan! Paakun ohi mennessämme poika kokeili, saisiko hän paakun irti siitä hangesta. Ei liikahtanutkaan. Minäkin kokeilin ihan vaivihkaa. Nyt se liikkui. Hmm... Jaksaisinkohan minä nostaa sitä ihan vähän? Mahtuisikohan se vaunujen alla olevaan koriin?! Joskus on kiva olla vähän hullu. Toinen isä pakkasi poikaansa auton turvaistuimeen, me pakkasimme pojan kanssa sitä lumipaakkua vaunuihin. Mahtui se, siis juuri ja juuri. Nyt se komeilee tuossa meidän rappusilla ja punaposkinen poika oli tosi onnellinen.
7 kommenttia:
Lumipaakku, ihana.. <3
oi :)
ja totta, mäki ihastelen lunta vähän väliä, niin kaunista <3
Bubbles: Onhan se lumi aika hauska asia ja ihan terveellistä on nähdä asioita lasten silmin :D
S: ...erityisesti kaikkien niiden mustien talvien jälkeen! Olen joskus tammikuun alussa istuttanut kukkasipuleitakin!
Ihana blogi löytyi sattumalta, jään lukijaksi. Oikein ihanaa joulunaikaa sinulle.
Johanna: Tervetuloa :) ja kiitos sitä samaa!
Ihana hyvän mielen tosikertomus :)
Kiitos :) Ei tämä elämä niin vakavaa ole ja mulla oli ihan hirmuisen hauskaa!
Lähetä kommentti